torstai 9. maaliskuuta 2017

Leipää ja sirkushuveja 2010-luvulla

"Panem et circenses!"
Leipää ja sirkushuveja!

Rahvaan kansan tyytyväisenä pitäminen Antiikin Rooman sotaisina vuosina ei ollut helppoa. Suurin osa valtakunnan varoista valui sotajoukkojen ylläpitoon tai patriisien taskuihin. Jotta nämä ahtaasti ja köyhästi elävät kansalaiset saatiin pidettyä poissa mellakoimasta, päätettiin heille antaa huvituksia. Näin he tuntisivat itsensä tyytyväisiksi, vaikka he kuhisivat syöpäläisiä ja jaettu leipä täytti aliravitun vatsan vain hetkeksi. Ilmaisen, huonolaatuisen leivän lisäksi järjestettiin turnajaisia. Kiihkoa, isoja tunteita, verta, väkivaltaa, vallankäyttöä. Hetken rahvas tunti itsensä paremmaksi kuin olikaan. 

Ah, kuinka vähän me ihmiset olemmekaan kehittyneet lähes 3000 vuoden aikana. Jos meille annetaan tilaisuus, niin me heitämme sopivan uhrin pää edellä tynnyriin, joka on täytetty lampaan verellä. Se ei kuitenkaan vielä riitä, vaan siitä matka jatkuu leijonahäkkiin, jossa varmistetaan, ettei ihmisestä jää jäljelle mitään ihmiseksi tunnistettavaa. 

Tämä, hyvät lukijat, ilmenee nykypäivän internet -raivona. Sitä ovat saaneet maistaa muuan herra Smith, sekä hänen lähellään olleet. Katsokaas kun 2010-luvulla ei riitä, että pääjehu saa iltapesun veressä. Kun tämä molskautetaan veritynnyriin, niin lentävien tippojen tielle osuvat saavat oman osansa leijonien hampaista. Olivat he sitten osallisina, tai eivät. 

Älkää ymmärtäkö väärin - olen itsekin blogisivullani tuominnut Axl Smithin syvimpään punaiseen ilmaisämpäriin, mitä Suomesta löytyy. Hänen tekonsa ovat olleet ylimielisen naisvihaajan järjestelmällistä, rikollista toimintaa. Se kuitenkin, mikä itseäni hätkähdyttää, on se verenhimon määrä, jota Suomen kansasta löytyy. Hieman pullea, semisti alkoholisoitunut kansa on milloin tahansa valmis vaahto suussa tuomitsemaan kaikki ristille. Oikeusjärjestelmämme tuomio ei riitä - kansa haluaa nähdä tuskaa ja kärsimystä. Tässä keississä se kulminoitui laulaja-lauluntekijöiden Kasmirin ja Han Solon rooleihin. Toinen on ollut täysin passiivinen osallistuja, toinen on ollut oikeudessa _uhrin_ osassa. 

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Vain viime syksynä Aleksi Valavuoren päätä vaadittiin vadille överiksi menneestä vitsistä. Ei riittänyt, että hän joutui lopettamaan työssään. Hänet piti tuoda esille useiden kuukausien ajan milloin mihinkin liittyen, eikä kovinkaan usein hyvässä valossa.Yksi tahoista, joka ojensi hänelle kättään, oli hänen twiittiensä "kohdeyleisön" edustaja, edesmennyt Teri Niitti. Teri tiesi kaksi asiaa: ensinnäkin sen, ettei Valavuoresta saisi homokammoista edes DTM:n aggressiivisessa isojaossa. Toisekseen hän tiesi, miltä tuntuu, kun sinut naulataan alimpaan helvettiin yhden inhimillisen virhearvion takia. Ennen kuolemaansa hän kertoi tapauksen aiheuttamista mielenterveysongelmista. Kasmir ei pysty lähtemään kauppaan, saatika keikoille. Hank Solo saa huuteluja ja pahoja katseita kadulla. Tätäkö te, ihmiset, oikeasti halusitte? Jos näin on, niin maailma on pahempi paikka kuin olen halunnutkaan uskoa. 

"Accusando fieri infectum non potest."
Syyttelemällä ei saa tehtyä tekemättömäksi

Ennen piilouduttiin Colosseumin piippuhyllylle. Ison massan mukana oli helppoa karjua hiestä märkänä hallitsijan peukkua alaspäin, joka tarkoitti uuvutetun taistelijan pään vierimistä. Voi, peukkua painetaan alaspäin tänäkin päivänä. Nyt anonyymiyden turvaa massan lisäksi internet. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni solvauksia nettiin kirjoittava pystyisi sanomaan herjaamiaan asioita päin naamaa. Osansa sopan keittämisessä on ollut myös media, joka journalistiikan sääntöjä oikoen tekee yleistyksiä, tai suoranaisesti jättää osan totuudesta kertomatta saadakseen luotuja tiettyjä, tunteita herättäviä mielikuvia. Kuitenkin myös lukijoilla on vastuu olla mediakriittisiä, eikä huonosti kirjoitettu artikkeli ole perusteluna sille, että sen kommenttiosioon saa oksentaa omaa pahaa oloaan.

Jos teet ison virheen, sinun kuuluu siitä maksaa käypä hinta. Toivoisin vain, etteivät talouskurimuksessa omaan elämäänsä vittuuntuneet suomalaiset alenisi samalle tasolle, kuin oikeasti alkukantaisesti eläneet roomalaiset. Jos jotain maailma nyt tarvii, niin se on empatiaa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. 

"Ab alio exspectes, alteri quod feceris."
Odota samaa itsellesi, mitä teet toiselle. 

-R

Sitaatit, Wikisitaatit. Muu aineisto, mikä tahansa iltapäivälehti.  


torstai 26. tammikuuta 2017

Kauneus on katoavaista - ja rumuus sen kuin lisääntyy

Raflaavan otsikon tämänkertaiselle blogille tarjoili oma isoisäni. Pappa täyttää tänä vuonna 80 vuotta, ja hänestä on aina yhtä mukavaa naureskella tälle maailmalle ja sen kotkotuksille. Jännä juttu muuten, kun kuuntelen isovanhempieni jorinoita, niin tuntuu siltä, että kun ihmiselle tulee mittariin se kunnioitettava kahdeksas kymmenys, he aukaisevat vuosia liitoksissaan natisseet padot. Ei tarvitse enää pelätä, pahoittaako jonkun mielen tai onko poliittisesti korrekti: senkus vaan laukoo elämän totuuksia, kiertelemättä. "Onko mitään typerämpää, kuin ottaa kaunis mutta ärsyttävä akka taloon? Ennen kuin huomaatkaan, on sulla emäntänä ärsyttävä, ja kaiken lisäksi vielä ruma akka", pappa vielä jatkoi analyysiään minun ja siskoni hihittäessä vieressä.

Kauneus on todella katsojan silmässä. Näin mietin tänään, kun silmiini osui vanhan tuttuni uusin kuvapäivitys eräässä some-kanavassa. Tyttö oli nuorena yksi kauneimmista, ketä tunsin. Hoikka ja siro, säihkysilmäinen, valkoiset ja suorat hampaat. Lävistys, joka saisi kenet tahansa muun näyttämään idiootilta, toi häneen vain lisää syvyyttä, mielenkiintoa. Not just a pretty face, jos niin voi sanoa. Jälkeenpäin mietittynä, tyttö oli jopa liian siro ollakseen terve. En koskaan nähnyt hänen käsissään ruokaa, vain tupakkaa. Huhuttiin syömishäiriöstä, mutta en lähde sitä spekuloimaan sen enempää. Mutta sitä spekuloin, miltä hän näyttää nyt, kymmenen vuotta myöhemmin. Hän on saanut lihaa luidensa päälle, joka ilahduttaa minua kovasti. Lihan lisäksi luiden päälle on tullut muovia. Tai mitä sitten lieneekään. Erityisesti rintakehälle ja huuliin on ilmestynyt ennen näkemätöntä pyöreyttä.

Järkytyksen mentyä ohi päätin kerätä ajatukseni kauneudesta yhteen blogipostaukseen. Jos kauneus on todella katsojan silmässä, ja tämä tuttavani näkee peilissä nykyään kauneutta, niin mitä ihmettä minä sitä kauhistelen. Totta, itseni mielestä hän näytti ennen paremmalta, mutta hän tuskin on kiinnostunut minun mielipiteestäni, enkä koe sitä mitenkään tarpeelliseksi hänelle kertoa.

Yhden yhdistävän tekijän olen kuitenkin löytänyt kaikista (itseni mielestä) kauneimmista ystävistäni, tutuistani ja sukulaisistani. Ja se on huono itsetunto. Osalla se on johtanut syömishäiriöön, osalla alisuoriutumiseen, osalla, no. Oman kehon ja ulkomuodon muokkaamiseen, kirjaimellisesti hinnalla millä hyvänsä. Onko huono itsetunto ajanut mainitsemani tutun muokkaamaan kehoaan isolla hintalapulla, jää arvoitukseksi. En tosiaan tunne häntä niin hyvin, että osaisin sanoa varmasti.

Eräs todella kaunis tuttuni kerran myönsi, että hänen itsetuntonsa on perustunut hänen kauniiseen ulkomuotoonsa. Ja hän oli tosissaan huolissaan siitä, että ehtiikö löytämään uuden lähteen itsetunnolleen, ennen kuin ajan ja painovoiman vääjäämätön voima vie voiton.

Tässä kohtaa on helppoa katsoa sitä omaa peilikuvaa. Kun sieltä kurkistelee pörrötukkainen, hieman rypistynyt ja meikitön tavis-tuutikki, on ollut helppoa myöntää itselleen jo kauan sitten, että sun A-game ei ole kauneuskisoissa. On siis ollut pakko olla jotain muuta. Yritän olla muun muassa nokkela bloggari, siinä usein onnistumatta.

Minäkin täytän ihan pian 27 vuotta. Kaksikymmentä-youkiddingme-seitsemän. Toisin sanoen, minulla on vielä vuosi aikaa tulla kuuluisaksi, ja kuolla joko huumeiden tai alkoholin väärinkäyttöön päästäkseni kuuluisien kaksseiskojen joukkoon. Vaihtoehtoisesti jatkan tavis-tuutikin elämää, ja seuraan miten rumuus sen kuin lisääntyy, mutta toivottavasti muut taidot (noinniinkuesimerkiksikirjoittaminen) parantuvat.

-R

tiistai 6. joulukuuta 2016

Maa, jossa bussikuski hymyilee

Joka aamu se hämmentää. Nousen täyskoomassa bussiin, valmiina kohtaamaan päivän pettymyksiä. Jo noustessani bussiin kuski tervehtii minua iloisesti. Pyydän päivälippua, hän vastaa kohteliaasti "Tottakai!", laittaa kortin puolestani lukijaan ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Istun bussin takaosassa ja katson kuskia peilin kautta. Hänellä on vieno hymy koko matkan ja toivottaa matkustajille hyvää päivänjatkoa näiden noustessa pois.

Hän jopa väistää vastaantulevia autoja Nagoyan kapeilla kaduilla. Bussikuski? Väistää? Muita autoja? Bussikuski??

Japani tosiaan on maa, jossa bussikuski hymyilee ja väistää muita autoja. Täällä ihmiset pahoittelevat töniessään. Laittavat maskin naamaalleen, mutta eivät suojatakseen itseään, vaan estääkseen itse levittämästä syysflunssaa. Tutut ja ystävät auttavat pyyteettömästi. Kiittävät ihan kaikesta. Siis, ihan kaikesta. Valittavat vain hyville ystäville. Jopa naurettavista asioista varoitetaan kanssakulkijoita. Suosikkini on metsässä oleva kyltti: "Varo putoavia oksia!" (...)

Eivät roskaa ja lajittelevat neuroottisen tarkasti. Tervehtivät aamulenkillä vastaantulevia iloisesti hyvää huomenta toivottaen. Yritin muuten samaa kun muutin takaisin Suomeen täältä kaksi vuotta sitten. Suomalaiset epäilivät minun karanneen jostain huoneesta, jossa ei ole kulmia, joten lopetin.

Paljon kuraakin on pinnan alla. Ihmiset saattavat olla todella pettyneitä tai vihaisia, mutta eivät osoita sitä mitenkään - et siis voi pahoitella, kun et edes tiedä tehneesi mitään väärin. Koska olen vaaleatukkainen nainen, joka puhuu japania, minulle ollaan erityisen ystävällisiä. Jos olisin kiinalainen ja puhuisin huonoa japania, tuskin saisin samaa kohtelua.

Tästäkin huolimatta haluaisin ajatella, että tästä maasta voisi ottaa paljon hyvää. Toisten ihmisten huomioonottaminen on viety täysin uudelle tasolle. Niinkin pieni asia kuin ystävällinen tervehdys pelasti tänäänkin oman aamuni, kun eilen hävittämäni puhelin harmitti minua suuresti.

Puhelin saattaa muuten hyvinkin löytyä. Täällä kun ei varasteta, ja käytännössä kaikki löytyvä palautetaan isoon lost and found -keskukseen. Niskani menee vielä jumiin siitä kumartelusta, jonka suoritan jos puhelimeni löytyy.


perjantai 25. marraskuuta 2016

Suomalaisuuden hetkiä

Oli idea. Oli itseasiassa ideoiden joukossa sieltä parhaimmasta päästä. Muutimme kaksi viikkoa sitten pääkaupunkimme pääkadulle kaksioon, jossa on kaunis tummanruskea parkettilattia. Sohvapöytä ja TV-taso vanhassa asunnossa olivat käsityönä tehtyjä, uniikkeja kappaleita - ne siis tulisivat lähestulkoon ainoina asioina vanhasta uuteen mukaan, vaatteiden lisäksi. Kun näissä ("=#&"#/") painavissa täyspuisissa mööpeleissä kerran oli vaaleapuinen väri, sain kunigasidean. Hiotaan ja lakataan ne mätsäämään nykyisen kämpän lattian väriin!

Toteutuksesta, noh, pikaisen itsetutkiskelun jälkeen oli todettava, että meissä ei ole luontaista nikkaria tätä operaatiota lähteä tekemään, ei vaikka kuinka suuret luulot itsestään olisi. Olisi siis käännyttävä ammattimiesten puoleen, ja minähän käännyin. Sain hyvän diilinkin neuvoteltua = kivan könttäsumman, johon kuuluisi hiominen, lakkaus ja jopa kuljetus! Perfecto! Nyt vain kuskia odottamaan.

Vähän tiesin silloin, millaiseen kaurismäkeläiseen elokuva-kohtaukseen olin itseni ajanut.

Aamu oli harmaa kuin tuhkakuppi. Tasan, siis sekunnilleen tasan kello 9, puhelin soi. Juuri kuten sovittiin. 'Ihanan suomalaista täsmällisyyttä', ajattelin, ajellessani sotien välisinä vuosina rakennetussa pienessä hississä ylimmästä kerroksesta alimpaan avaamaan ovea. Mies tervehti minua nyökäten.

"Mööpeleitä, oli."
"Joo, tuolla ne on ylhäällä. Mennään hissillä..."

Virhe.

Elämäni kiu-sal-li-sim-mat sekunnit valuivat hissin kivutessa vaivalloisesti ylöspäin. Mies seisoi selin minuun, tuijottaen ohivilahtelevia kerroksia kalterien läpi. Painauduin takaseinään toivoen, ettei mies mistään, siis mistään syystä, käänny. Olisimme käytännössä navat vastakkain. Kiemurtelin saappaissani, tuijotin avaimiani.

"Kauhea keli..."
"Joo"

Henkinen avari omaan naamaan, ole hiljaa, ole hiljaa, älä tee tästä enää yhtään vaivaannuttavampaa.

"Tässä nämä tammiset kalusteet nyt olis..."
"Kuusiset."
"Niijustii..."

Ei tämä voi enää pahemmaksi muuttua. Kunnes muistin etteivät massiivipuiset huonekalut liikkuisi itsestään. Oli käärittävä hihat, venyteltävä takareidet. Tartuimme yhdessä tuumin pöytään kiinni, molemmat suuresti helpottuneina siitä, että saisimme käsille jotain tekemistä. Ja sitä tekemisen määrää. En tiedä oletko koskaan kantanut mitään massiivipuista - jos et ole, jätä väliin tilaisuuden tullen. Hiki valui otsalta viiksiksi huulen ylle, polvet löivät loukkua. Meillä molemmilla, huomasin. Kumpikaan ei kuitenkaan valittanut, ei ähissyt, ei osoittanut päällepäin mitenkään tämän perjantaiaamun olevan keskivertoaamua huomattavasti huonompi. Vaikka se oli juurikin sitä. Täydessä hiljaisuudessa kannoimme, kääntelimme, asettelimme mieheni silmäteriä, jotka omissa silmissänni muuttuivat hetki hetkeltä yhä enemmän loistavan takkatulen tekeleiksi.

Ei varmaan tarvitse erikseen sanoa, että vapaaehtoisesti ilmoittauduin kulkemaan rappuja maalarimiehen sulloutuessa mööpelien kanssa hissin irvikuvaan. Hissi oli todella päättänyt olla mahdollisimman hankala. Ensin itsesulkeutuva kalteriliuku ei pysynyt auki, kun huonekaluja kannettiin, ja lopulta koko paketin sulkeutuva ulko-ovi ei mahtunut kiinni. Kipusin kaikesta huolimatta 6. kerrokseen ja takaisin mennen tullen.

Vuodelta tuntuneen ähinän jälkeen pakettiauton ovet lyötiin kiinni, ja itse huokaisin helpotuksesta kun tajusin, että olen toisella puolella maailmaa kun tuo vienosti hieltä haiseva, elämää nähnyt mies tuo mööpelit takaisin joskus ensi viikolla.

Täsmällisyyttä, kiusallista pakotettua läheisyyttä, hiljaisuutta, itsepäisyyttä, haluttomuutta osoittaa heikkoutta. Tieto siitä, onko jokin tammea vai kuusta. Suomalaisuutta siinä mittapuussa, että Kaurismäelläkin olisi vaikeuksia ikuistaa tämän aamun tunnelma. Ihanaa olla taas kuukausi Japanissa,  mutta tätä tragikoomisuutta tulee väkisinkin ikävä.

-R


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Maailmantuska

En ole kirjoitellut aikoihin mitään. En edes hupitekstejä, vaikka omasta tragikoomisesta elämästäni saisi materiaalia enemmän kuin yksi blogi pystyy kantamaan. Ei ole huvittanut, ei ole ollut aikaa. Ennen kaikkea ei ole ollut inspiraatiota. Inspiraationi on tippunut jonnekkin kankkulan kaivon ja kiirastulen väliin, enkä ole vielä pystynyt sitä lähteä noutamaan. 

Syy tähän runosuonen laskimotukostautiin on yksinkertainen. Työskentelin koko syksyn ulkoministeriössä. Nautin työstäni enemmän kun paljon, ja viime hetkiin asti yritimme saada jatkoa sopimukselleni esimiesteni kanssa. Valitettavasti valtion kirstu on tyhjä, varsinkin siellä, missä sitä tarvittaisiin. Anycase, yksi ministeriön tarjoamista palveluista on ns. "turvallisuusuutiskatsaus": saan siis päivittäin työsähköpostiini kokoelman päivän kehityspoliittisista ja turvallisuusuutisista. Näin on helppo poimia ne omaa työtä koskevat uutiset, eikä tarvitse käyttää tuntikausia eri uutissivujen selailuun.

Voin kertoa lukemisen olleen lopulta niin karmeata tervanjuontia, että lopetin uutiskatsausten avaamisen. Viimeisenä työpäivänäni minulla oli 58 lukematonta uutiskatsaussähköpostia, joissa jokaisessa on 5-15 uutista. Vati kaatui niin sanotusti nurin. Ei pystynyt enää. Maailmantuska harteilla kävi sietämättömäksi. Niin paljon ongelmia, niin vähän resursseja ja mahdollisuuksia vaikuttaa. Suomi tukee muutamia maita kohdennetusti, ja erityisesti tiettyjä osa-alueita, kuten tyttöjen koulutusta ja naisten seksuaaliterveyssektoria. Pienten varojen käyttö on näin maksimoitu, eikä ollenkaan huonoihin hankkeisiin, mutta kun tekemistä olisi niin paljon enemmänkin kaikilla eri sektoreilla. Pieni ihminen pystyy kuitenkin vain pieneen. Syystäkin ei siis ole ollut kauhean motivoitunut olo heti kotiin päästyäni alkaa kirjoittamaan yhteiskunnallisista ongelmakohdista, johon blogini alunperin erikoistui.

Toisaalta blogini on usein satiirisin ottein pohdiskellut oman elämäni käännekohtia. Mistä olisitte mielummin lukenut? Välillä iltakymmeneen venyneistä työpäivistä, joiden sisällöstä en saa kertoa? Vai kenties väsyneen työpäivän jälkeen tehdystä väsyneestä salitreenistä ministeriön bunkkerissa? Olisin ottanut kuvan näkkileivästä ja Sodastream -vissyvedestä, niin kuin useat lifestyle-bloggarit tekisivät (kuitenkin heidän näkkileipänsä olisi sekä itsetehtyä että superjyvä-gluteenitonta ja vissyvesi maustettu lisäsinkillä ja mustikkauutteella höystettyä, ihon hehkumisen varmistamiseksi)? Epäilenpä lukijamäärieni olevan nykyistäkin alhaisempia, jos näistä arjen harmaista hetkistä kirjottelisin.

Ei siinä, kyllä on sormia kutkutellut Trumpin valinnasta Brexitiin. Henkilökohtaisesti Hesan haukkuminen on kiinnostanut kovasti. Ehkä nyt on taas aika teroittaa kynä ja kynnet. Jos vielä tuntuu siltä, että ei huvita, niin sitten laitetaan blogin pillit pussiin. Ehkä kehitän alter egon, joka anonyymisti kirjoittaa groteskilla tyylillä seksistä, huumeista ja rock 'n'rollista. Se olisi mahdollisesti juuri sopiva revittely, jotta unohtuisi tämä ikuinen maailmantuska.

-R

perjantai 7. lokakuuta 2016

Aamuspora

Kaikki me, matkalla
Yhdessä kuljetaan
Ikinä päätymättä samaan

Innostusta, jännää, hälinää
Kovien vuosien tuomaa löyhkää
Ujoa kosketusta
Koska vaikka yhdessä kuljetaan
En sua halua kohdata

On lämmin
Nauti
Jos kuitenki ulos astuessa
Tie vie jalkaa nopeammin

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

E.V.V.K., eli Ei Viitteis Välittää Kehityspolitiikasta

Reilu kuukausi on painettu töitä kehityspolitiikan parissa. Työ on ollut samaan aikaan haastavaa, mielenkiintoista, raastavaa ja ahdistavaa.

Tänään ehdin lukemaan kehitys- ja turvallisuuspolitiikan uutiskatsausta, joka sähköpostiini napsahtaa päivittäin. Tämä lähes kaiken länsimaisen median kattava pläjäys on samaan aikaan valaisevaa että synkistävää luettavaa.

Erityisen lohduttavaa oli lukea, että lähes kaikki suomalaiset kannattavat Suomen osallistumista kehitysyhteistyöhön, myös rahoittajan roolissa. Myöskin suurin osa oli sitä mieltä, ettei kehitysyhteistyöstä tulisi leikata enää enempää. Viime vuonna käytettäviä rahoja oli yli miljardi, nyt vain 800 miljoonaa euroa. Omaa yksikköäni leikkaukset verottivat pahoin, ja työvuosia piti leikata runsain mitoin. Työn määrä ei kuitenkaan ole vähentynyt. Arvostukseni näitä virkamiehiä kohtaan on noussut suuresti, kun näkee, että suurin osa tekee mielettömän pitkää päivää kovalla temmolla, vaikka palkat eivät ole kilpailukykyisiä yksityissektoriin verrattuna. Ajatukseni harmaista virkamiehistä, jotka pölyttyneenä odottavat nurkassa eläkeputkeen pääsemistä, on muuttunut täysin (vaikkakin pölypalleroitakin epäilemättä löytyisi, jos kaikkien sohvien alle kurkistaisi...).

Suuret kehitysyhteistyöprojektit (mikä sana) sekä humanitaarisen avun mittaluokat ovat niin suuria, että niistä kieltämättä ahdistuu, vaikka asioihin onkin perehtynyt. Miten tavallinen pulliainen voi näistä mitään ymmärtää, saatika tuntea osallistuvansa? Kehitysyhteistyöhön kun kuuluu ympäristö- ja ilmastokatastroofit, ihmisoikeudet, tasa-arvokysymykset, finanssisijoitukset yksityissektorille, sodat sekä valtapolitiikka jaadijaadijaa.

Noh, itse lähden ruohonjuuritasolta liikkeelle omassa elämässäni. Kun jouduin tulostamaan paperia suuret määrät, kävin istuttamassa kaksi puuta. Autoin mummelin kotiin kauppakasseineen. Ostin hätääntyneelle bussilipun kotiin. Menin väliin, kun teinit olivat mätkimässä toisiaan turpaan kadulla. Ostan kaupasta paperikasseja muovipussien sijaan. En ala muukalaisvihaajaksi ja ymmärrän sotaa pakenevien hätää, kudon heille vaikka lapasia talven varalle. Kerron muille, miksi ajattelen näin, ja toivon heidän ymmärtävän näkemystäni. En tuputa, koska se saa yleensä aikaan vastareaktion. Enkä todellakaan väitä olevani tässäkään mikään pyhimys, sillä tälläkin hetkellä tätä tekstiä kirjoittaessani syön purkitetusta tonnikalasta tehtyä salaattia, jossa on suomalaisia, mutta täysin väärän kauden kasviksia. Olen tietoinen valinnastani, ja valitsen silti väärin, koska inhimillisyys. En minäkään jaksa/pysty olemaan kestävä koko ajan.

Liian monet vetoavat siihen, ettei omilla pienillä teoilla ole merkitystä kestävälle kehitykselle. Väitän toisin. Kyllä minä haluan ajatella, ettei ainakaan minun kodistani lähtöisin oleva muovipussi kurista kilpikonnaa Tyynellämerellä. Humanitaarinen teko voi olla niinkin pieni, kun pitää ovea auki naapurille. En minä tiedä päätyisikö se muovipussi hirttosilmukaksi valtamereen, mutten halua ottaa sitä riskiä kontolleni, kun voin ihan yhtä helposti valita myös toisin. Näin se homma etenee.

Pienen hyvän tekeminen on paljon parempi vaihtoehto kuin ruikuttaa, et miks mun aina tarttee. Koska isossa mittakaavassa me Pohjolan valtiot olemme aikuisia. Meillä on (uskokaa tai älkää) kukkarossa rahaa, meillä on tietotaitoa sekä keinoja auttaa huonompiosaisia tai vähemmän kehittyneitä valtioita ja ohjata niitä oikealle tielle. Maailma on poikkeuksellisessa tilanteessa historian suurimman pakolais- ja siirtolaisongelman edessä. Tarvitaan siis myös historiallisen suuria tekoja tämän ilmiön ongelmien ratkomiseksi.

Yhtä oikeaa ratkaisua ei ole, niin kuin ei politiikassa yleensäkään. Jos maailmanpelastus tai hallituspolitiikka olisivat luonnontieteitä, voisi jossain ollakin yksi ainoa oikea tapa päästä oikeaan lopputulemaan. Kuitenkin koska ihmiset eivät ole täydellisiä kuten matematiikka, on täydellistä vastausta mahdotonta saada. Aina voi kuitenkin siihen pyrkiä. Meidän kodissa ainakin pyritään parantamaan maailmaa, vaikka yksi muovipussi kerrallaan.

-R